Haavoittumattomuuden harha pettää

Oltuani Keniassa kaksi viikkoa sairastumatta mihinkään, aloin ajatella, että vastustuskykyni on voittamaton jopa syvällä Afrikan sydämessä. Buahahahahah, turistisairaudet iskevät vain amatööreihin!

Nyt masuun on sattunut jo kolme päivää.  Kipu on krampinomaista ja se tulee ja menee tasaisin väliajoin. Kun kipua oli jatkunut vuorokauden yli, alkoi päässäni pyöriä kauhuskenaario mahassa möyrivästä alkueläimestä tai muusta vesselistä

Aluksi napsin jotain Samarinin tapaista lääkettä tuloksetta. Sitten otettiin järeämmät aseet käyttöön - täällä kun voi antibiootit hakea joka kadun kulmalta parilla eurolla. Uskon vakaasti, että tässä saadaan vielä mukava perjantaipöhnä päälle, kun illan päälle vetäisen kahdet antibiootit ja vielä malarialääkkeet kyytipojaksi.

Pöhnässä,
Krista

"Thank you, Teacher Krista!"

Neljä työpäivää koulussa on nyt takana, ja pystyn uuden kulttuurishokin jälkeen vihdoin kirjoittamaan niiden aiheuttamista fiiliksistä. Ei varmaankaan ole ihme, että aloitan sanomalla, että myös koulussa toimintatavat ovat hyvin erilaiset kuin Suomessa.

Koulu, joka meidän järjestelmässä vastaa päiväkodin ja esikoulun risteytystä, on tarkoitettu 3-7-vuotialle lapsille ja heidät jaetaan iän mukaan neljään luokkaan. Puitteet ovat hyvin koruttomat: koulussa ei ole käytännössä muuta kuin peltikatto ja seinät. Virallisesti koulu alkaa kello 9, mutta jo kahdeksan jälkeen koulun pihassa käy melkoinen vilske. Ennen tunnin alkua lapsilla on laululeikkihetki pihalla, jossa jokainen lapsi vuorotellen tulee ryhmän eteen ikään kuin esilaulamaan. Useat laulut ovat kristillisiä ja sisällöltään hämmentäviä ("Saatana, sinä olet häviäjä!").

Kuten aiemmin kerroin, ovat tämän koulun lapset todella köyhistä perheistä. Uusi mammani, joka siis työskentelee koulussa ja on käsittääkseni myös perustanut sen, sponsoroi kouluun lapsia, joiden perheillä ei ole varaa edes tähän kouluun. Lisäksi hän joutuu usein ostamaan lapsille kouluvälineitä, mikäli vanhemmilla ei ole varaa tai halukkuutta hankkia niitä. Hän siis auttaa muita vaikkei omallakaan perheellä ole varaa muuta kuin välttämättömyyksiin. Poikkeuksellista välittämistä, sanon minä.

On myös ollut raskasta kuunnella, kuinka perheen äiti osoittaa lapsia ja sanoo: "Tässä on se lapsi, josta puhuin. Se, jonka äiti vain lähti yllättäen jättäen hänet huonokuntoisen äitinsä hoiviin" tai "Nämä lapset eivät pärjää tällä luokkatasolla, mutta heidän vanhempansa eivät suostu laittamaan heitä alemmalle tasolle." Siispä lapset itkevät, koska eivät osaa tehdä tehtäviä, kopioivat vastaukset ja jäävät koko ajan vain enemmän jälkeen. Vanhemmat ovat siis tehneet lastensa koulutuksen suhteen tyhmimmän mahdollisen päätöksen. Millainen tulevaisuus näillä lapsilla on edessään?

Täällä poliorokottaminen tapahtuu ovelta ovelle -menetelmällä ja rokotetun lapsen tunnistaa sormeen tussilla merkitystä jäljestä. Vaikka poliota vastaan maassa on mammani mukaan rokotettu jo kymmeniä vuosia, on touhu edelleen aika lapsen kengissä.

Ensimmäiset päivät olen viettänyt 4-5-vuotiaiden kanssa. Heillä oppitunteja on kaksi, joissa opiskellaan matematiikkaa, englantia ja taiteita. Vanhemmilla lapsilla tunteja on enemmän. Vaikka koulussa opetetaan vasta päiväkoti-ikäisiä muksuja, en voi olla kokematta pientä hämmennystä paikallisista opetusmetodeista. Tunnin aluksi jokainen oppilas lukee seinätaululta tietyn rimpsun, esimerkiksi numerot 1-40 tai aakkoset. Muut lapset toistavat perässä. Samat oppilaat hokevat samat rimpsut useita kertoja päivässä lähes mantramaisella tasolla. Minusta tuntuu, että oppiminen jää aika pintapuoliseksi: vaikka numeroita hoetaan joka ikinen päivä (ja ne tulevat minullakin jo neljän päivän jälkeen korvista ulos), eivät lapset osaa kertoa omaa ikäänsä. Lisäksi oppilaat tekevät samoja tehtäviä päivästä toiseen, ja kotiläksyksi tulee aina sama tehtävä, joka on jo kertaalleen päivän aikana tehty. Jääkö tällaisesta opetuksesta mitään päähän?

Myös opettajan rooli hämmentää: on ihan ok, ettei opettaja seuraa mukana, kun lapset hokevat mantroja seinältä, vaan esimerkiksi selaa puhelinta tai pahimmassa tapauksessa alkaa puhua siihen. On myös mahdollista, että opettaja nauraa räkäisesti, jos menee pieleen. Jos lapsi ei käyttäydy, tulee viivoittimesta rystysille. Tiedän hokevani yhtä ja samaa sanaa koko ajan, mutta se niin hyvin kuvastaa kokemuksiani Keniassa: hämmennys.

Ensimmäisenä koulupäivänä lapset pelkäsivät minua eivätkä suostuneet puhumaan minulle, mutta otin päättäväisen asenteen voittaa heidät puolelleni. Ja mikä auttaisikaan tämän mission toteuttamisessa paremmin kuin lahjonta. Siksipä lasten puolelleen voittaminen alkoi ensimmäisenä päivänä Marianne-karkeilla ja jatkui seuraavana päivänä Mölkky-pelillä, johon lapset rakastuivat heti (tosin säännöt olivat hieman helpotetut). Seuraavana päivänä tuodessani pelin esiin lapset hyppivät ja kiljuivat riemusta. Vau. Eli kyllä minä ainakin iloa näiden lasten elämään tuon. Antaessani lahjuksia muksuille he lausuivat kuorossa yhteen ääneen: "Thank you, teacher Krista!". Aika mahdottoman hellyyttävää.

Kenialaislapset Mölkyn pauloissa.

Tässä on nyt se köydenveto ilman köyttä, josta puhuin. Voitte kuvitella, että kun kaikki repivät toisiaan mahan kohdalta kaikilla voimilla, se tuntuu ihan kuin sisäelimet repeäisivät. Eli ihan perus välituntihupia lapsosille.

Koulussa pääsin vihdoin kokemaan Afrikan ylpeyden, reikävessan. Nautintoa lisäsi vielä se, että kanssani samaa vessaa käyttää noin 40 alle 8-vuotiasta. Sanotaanko vaikka niin, että sen ikäisten lasten sihti ei ole vielä ihan huippuunsa hioutunut... Laskeutuessani syvään slaavikyykkyyn kärpästen pörrätessä ympärilläni kuulin Shakiran laulavan päässäni: " 'Cos this is Africa".

 

Krista

ps. Olimme suunnitelleet menevämme katsomaan tänä viikonloppuna maratonia ja seuraavana viikonloppuna rugbyä, mutta suunnitelmat joudutaan perumaan, sillä täällä kiertää huhu, että Al-Shabaab suunnittelee iskua Meruun. Riskinvälttäjä haluaa siis kiertää kaikki isot joukkotapahtumat kaukaa.   Toivotaan, että puheet jäävät vain huhuiksi.

Häkkilintu

" Jos sunnuntaina fiilikseni olivat mahtavat, on tänään jo toisenlainen tunnelma. Ei sillä, että täällä olisi sattunut jotain. Tänään se vain iskostui todella päähäni, ettei minulla ole täällä minkäänlaista vapautta. Perheen äiti nimittäin sanoi, etten voi mennä yksin mihinkään. Sitä ennen olin elättänyt toiveita omista lenkkihetkistä. Pääni räjähtää,  koska en saa yhtään omaa tilaa ja olen koko ajan jonkun vahdittavana. Haluaisin mennä ulos juoksemaan, pelaamaan tai vaikka kantamaan vesikannua pääni päällä, ihan sama mitä - mutta makaan sängyssä.  En luonnehtisi itseäni fitspo salileka salilvika -tyypiksi, mutta kropan fyysinen kuormittaminen on minulle keino nollata päässä myllääviä ajatuksia. Täällä sitä en pääse tekemään. Lisäksi jaan pienen huoneen Lynan kanssa, eli juuri mitään yksityisyyttä ei ole mihinkään aikaan vuorokaudesta.

Olimme tänään paikallisella torilla, joka laittoi negatiiviset tunteet jylläämään. Jengi huusi koko ajan VALKOINEN swahiliksi ja tunki eteeni kaikkea sontaa, mitä yrittivät minulle myydä. Ihan sama asia kuin että Suomessa joka toinen ohikulkija huutaisi NEEKERI. Yhtä kivalta se tuntuu. Seuraavan kerran vastaavan tapahtuessa tekisi mieli huutaa "ota kuva ja kato kotona!" Ihonvärini on heille yhtä kuin rahaa massii pätäkkää. Vaikka kyllähän minä tämän tiesin ennen kuin tänne tulin, mutta en osannut ajatella, kuinka pahalta se voisi tuntua.

Toinen ahdistava seikka on se, että en saa täällä minkäänlaista vertaistukea. Ainoana vapaaehtoistyöntekijänä kukaan muu täällä ei tiedä miltä minusta tuntuu.  Vaikka puhuu jollekulle, tuntuu, etteivät he silti ymmärrä, mitä oikeasti yritän sanoa. Tajusin tänään myös sen, etten ole puhunut yli viikkoon suomea. Se on jo nyt pisin aika, jonka olen koskaan ollut puhumatta äidinkieltäni, ja useita viikkoja on vielä jäljellä. Alan varmaankin pian puhua itsekseni.

On outoa, että fiilikset voivat heitellä nollasta sataan (tai tässä tapauksessa sadasta nollaan) näin nopeasti. Vaikka tämä teiniangsti tuntuu typerältä, lapselliselta ja perusteettomalta, ensimmäistä kertaa Keniassa joudun pinnistellä, etteivät kyyneleet tule silmiini. "

Samalla kun kirjoitan tätä pätkää ruutuvihkooni (täällä ei niin vain nettiin pääsekään), perheen mamma koputtaa oveen ja sanoo: "Krista, tule niin mennään ostamaan markkinoilta avokadoja." Hän tietää, että avokadot ovat lemppareitani.

Angstitoipilaana,

Krista

Viidakon ykä esittäytyy

Arvatkaas mitä! Ensimmäistä kertaa reissun aikana tuntuu todella siltä, että alan sopeutua tähän kulttuuriin ja täällä on oikeasti kivaa. Vielä eilen olisin ollut valmis tulemaan maitojunalla kotiin, mutta nyt fiilis on kääntynyt parempaan. Alan siis selvitä kulttuurishokista. Jee!

Päivä alkoi aikaisella herätyksellä, ja hampaidenpesun jälkeen olin seitsemältä jo lenkkipolulla. Ei minua vieläkään päästetty yksin, mutta josko huomenna sitten... Viikko pelkkää sosiaalisuutta ja erakko-Krista alkaa kaivata jo omaa aikaa. Aamu oli kuitenkin ihana: ihmiset nukkuvat sunnuntaisin myöhempään, joten kaduilla oli ihanan hiljaista eikä kukaan ollut huutamassa minulle rakkaudentunnustuksia tai VALKOINEN swahiliksi.

Lenkkipolkuja

Päivä jatkui kirkonmenoilla, jonka aikana hoin päässäni yhtä lausetta: "mitä täällä tapahtuu?" Kirkossa musiikki soi niin kovalla, että korviini fyysisesti sattui ja musiikki särki, mutta en kehdannut a) pyytää sitä pienemmälle tai b) lähteä ulos. Jäljelle jäi siis vaihtoehto c) kuulovaurio. Yhtäkkiä pappi (uusi isukkini) alkoi mumista hartaasti mikrofoniin musiikin päälle (ja se kuulosti räppäämiseltä). Tätä jatkui noin kymmenen minuuttia. Sen jälkeen alkoi jammailusessio. Sain tästä korvaamatonta videomatskua, jonka yritän jossain vaiheessa saada tänne. Tätä jammailua eivät nimittäin sanat riitä kuvaamaan... Aamenet raikuivat, ihmiset itkivät, kädet nostettiin ilmaan ja pappi saarnasi ihan oikeasti kuin viimeistä päivää...

Ei siis haitannut, että jouduimme lähteä tilaisuudesta aikaisemmin, koska olimme sopineet lähtevämme patikoimaan Lynan kavereiden kanssa. Luonnossa sisäinen Viidakon Ykäni heräsi henkiin jostain syvältä sisimmästäni: vaihtelevaa maastoa, esteitä, puroja, jyrkkiä nousuja... Pompin menemään kuin vuorikauris.

Tunnin patikoinnin jälkeen saavuimme vesiputoukselle, joka oli älyttömän upea. Löimme piknikkamat esiin ja aloimme hengailla. Leikimme paria keskittymisleikkiä, jonka jälkeen seurueeni oli sitä mieltä, että on aika pelata totuutta ja tehtävää. Okei, eipä siinä mitään. Oletin, että kysymykset olisivat tasoa "mikä on sun lempiväri?", mutta nämä kenialaiset löivät heti ison vaihteen päälle ja alkoivat grillata minua kysymyksillä, jotka eivät tässä yhteydessä kestä päivänvaloa ja joutuvat täten sensuurin kouriin. Ei tämä porukka siis ainakaan pidättyväistä ole!

Parasta päivässä oli se, että irtauduin hetkeksi jatkuvista "voi, nämä ihmiset ovat niin köyhiä ja niin erilaisia kuin minä" -ajattelusta ja vain pidimme hauskaa. Ja mielestäni meillä suomalaisilla olisi paljon oppimista täkäläisestä mentaliteetista: kun peliin tarvitaan pallo, sellainen tehdään äkkiä muovipussista, ei valittamista ja älypuhelimien räpläämistä, vaan polttopalloa, köydenvetoa ilman köysiä (okei, tämä tuntui jo aika vaaralliselta), naurua ja mutaan tahriintuneita vaatteita.

Huomenaamulla aloitan työt koulussa (!!!). STAY TUNED: miten sujuu ensimmäinen päivä koulussa? Sekä millaisia ovat kenialaiset miehet ? (Luvassa jymypaljastuksia!)

Krista