Prost! (oder Kippis auf Finnisch)

1,5 Keniakuukauden jälkeen parin viikon pikkupyrähdys Suomessa vaihtui jo neljään kuukauteen Saksan Mannheimissa. Ja nyt olenkin ollut täällä jo kaksi viikkoa. Hädin tuskin ehdin toipua Afrikasta kun taas pakkasin laukkuni - tosin pakkaustyyli oli tällä kerralla hyvin erilainen. Keniaa varten aloitin pakkailut varmaan pari viikkoa ennen lähtöä pohtien äärimmäisen tarkasti, mitä reissussa tarvitsen. Tällä kertaa nakkelin edellisenä päivänä paniikissa kamoja kassiin toivoen, että muistan kaiken tärkeän. Kyllähän sen tietää, että en muistanut.  Yksi syy hätäiseen pakkaamiseen oli se, että lähtöä edeltävänä päivänä tanssittiin rakkaan ystävän häitä, ja aamulla kello herätti ennen kuutta. Voin siis sanoa, että hieman hikinen oli lähtö.

Naukkaillessani saksalaista bisseä Mannheimin torin terassilla (vaikka en olutta juokaan, mutta maassa maan tavalla, eiks je?!) alkaa Kenia tuntua jo aika kaukaiselta. Ehkä ensimmäinen fiilis tuota puolentoista kuukauden trippiä muistellessani on se, miten ihmeessä uskalsin lähteä sinne - toista kertaa ei varmaankaan pokka enää riittäisi, kyllä matkaan sellaisia skenaarioita mahtui. Selvisin matkasta kuitenkin vain yhdellä polvinaarmulla, mistä olen äärettömän kiitollinen. Aivan yhtä kiitollinen olen siitä, mitä aikani Afrikassa teki ajatusmaailmalleni. Aina kun olen menettää järkeni jostain mitättömästä syystä (vaikkapa siitä, että aamupuurosta kuohuu puolet kattilan reunojen yli koska olin hieman, hmmm, huolimaton, ajattelen sitä, kuinka heinäkuun lopussa laskeuduin Pariisin lennon päätteksi Helsinki-Vantaalle ja itkin onnesta. Siitä, että olin vihdoin kotona ja pääsisin näkemään ihanat läheiseni. Eikä sen jälkeen ärsytä enää läheskään niin paljon.

Voisin kirjoittaa täydellisestä Afrikkakokemuksestani ja romantisoida kaiken sen, jota reissussa kävin läpi. Sen sijaan kerron totuuden ja sanon, että kyllä monet kokemukset reissussani olivat suoraan sanottuna helvetin perseestä. Ihan esimerkin sanoakseni, kyllähän se stressaa asua kämpässä, jonka naapurista kidnapattiin ja lopuksi tapettiin ihmisiä - rahan takia. Tai olla keskellä Kenian kyseenalaista liikennekulttuuria - autossa, jossa ei ole turvavöitä. Jotta voisin sanoa, että matkallani oli jotain merkitystä, toivon, että kuka ikinä tätä postausta lukeekaan, miettisi omaa suhtautumistaan siihen, minkälaisesta perspektiivistä omaa elämäänsä tarkastelee. Afrikassa ymmärsin sen, että 95 % suomalaisista voisi pienellä asennemuutoksella olla ihan järjettömän onnellisia. Ja kun tajusin, että niin moni jättää tämän tilaisuuden käyttämättä, alkoi ärsyttää.  Tämä ei tarkoita sitä, etteikö suomalaisilla voisi olla oikeita murheita. Ihan varmasti voi olla. Oma teesini on kuitenkin se, että kannattaa laittaa omat ärsytykset oikeaan perspektiiviin. Jos aamupuuro kuohuu yli ja koko kämppä kärisee, so what? Kyllähän tuon saa siivottua. Tai kun tarkistaa pankkitilin saldon ja huomaa, että merkittävä osa opintotuesta on valunut juurikin sinne Mannheimin torin terassille, onko itkupotkuraivarin aika? Sitten pitää vain yrittää elellä loppukuukausi siivommin.

Mutta mitäpä on puolestaan tarjonnut kaksi ensimmäistä viikkoa Saksassa? Ei ainakaan samanlaista kulttuurishokkia kuin Keniassa. Aluksi turhautti, ettei useissa paikoissa pärjää englannilla ja oma Deutsch on edelleen aika ruosteessa. Tällöin valtavan onnistumisen kokemuksen kuitenkin tarjoaa se, kun onnistuu tilaamaan ison kahvin ja sämpylän kahvilasta - kokonaan saksaksi. Ehkäpä se saksankielen taito siitä alkaa pikku hiljaa lämmetä. Toinen keino testata omaa kielitaitoa on ollut katsoa lemppariohjelmiani Saksan televisiosta. Täällä KAIKKI ohjelmat dubataan saksaksi, joka on a) erittäin outoa b) ärsyttävää. Lähinnä siitä syystä, ettei ymmärrä yhtään mitään.

Toinen havainto liittyy saksalaisiin liitettyyn kliseeseen, jonka mukaan tälle joukolle maistuu bisse. Allekirjoitan. Olen pariin kertaan saanut selventää porukalle, että minähän en siis juo kaljaa. Vastaus tähän on yleensä ollut jotakuinkin tällainen: "Kauas sä oletkaan täällä, jouluun asti? No kyllä me se sulle siinä aikana opetetaan."

Parilla luennollakin on jo tullut istuttua, mutta eihän niistä kukaan halua mitään lukea.

Mannheimin yliopisto on siis linna. Ihan perus.

 Saksalaiset ovat ihan kreisejä jääkiekkofaneja: laulu ja huuto raikasivat koko kolmen erän ajan. Kuvassa Mannheim voitti verivihollisen Frankfurtin. Seuraavalla kerralla kävimme katsomassa, kuinka Mannheim antoi KalPalle pataan.

Yliopistolla järjestetään vähintään kerran viikossa jäätävät ryyppykestit. Eiliset kemut kruunasi ilotulitus. Ei meillä vaan Oulussa!

Oktoberfestejä odotellessa,

Krista

Näin minä vihellän matkallani

Kotimatkani kestää 30 tuntia ja pohjalla on neljän tunnin yöunet. Se on kuitenkin ihan ok, sillä olen äärettömän innoissani paluustani Suomeen. Niin innoissani, että aamukuudelta aloittaessamme bussimatkan kohti Nairobia tirautin vanhana itkupillinä parit karpalokyyneleet.  

Notkun lentokentällä kuudetta tuntia. Syy aikaiseen saapumiseeni tänne on se, että Lynan pitää ehtiä illaksi takaisin Meruun, enkä saa kulkea täällä bussilla yksin. Aika on kuitenkin mennyt yllättävän leppoisasti. Hauskaa on myös se, että ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa lentokentällä lounastaessani en irvistä kivuliaasti nähdessäni loppulaskun. Yksi syy ajan nopeaan kulumiseen on myös se, että on äärettömän virkistävää olla pitkästä aikaa ihan yksin.  

Viimeinen viikkoni Keniassa meni todella nopeasti. Sen mieleenpainuvin hetki varmastikin oli koulussa torstaina minulle pidetty jäähyväisjuhla. Lapset olivat opetelleet laululeikkiesityksiä, joissa he lauloivat muun muassa "Krista, toivotamme sinulle hyvää matkaa. Krista,  olet antanut meille niin paljon. Krista, tulemme kaipaamaan sinua". Esityksen nähtyään ei voinut sanoa muuta kuin että tunne on molemminpuolinen! 

Mamma oli leiponut juhliin kakun minulle. Paikallisiin tapoihin kuuluu, että päivänsankari leikkaa kakun palasiksi ja syöttää yhden jokaiselle juhlavieraalle muiden hurratessa. Tilaisuuden lopuksi annoin koululle jäähyväislahjaksi jalkapallon. Lasten ilmeistä päätellen se oli mieluinen. Myös pallon likaisuus yhden päivän jälkeen tukee tätä väitettä.

Suunnitelmissani oli lahjoittaa suurin osa mukana olleista tavaroistani täkäläisille. Omista räteistä (joista jotkut oli oikeasti kivoja...) luopuminen oli kuitenkin yllättävän vaikeaa, vaikka tiedän, että ne menevät niitä todellakin enemmän tarvitseville. Siispä pienen itsesättimisen jälkeen laitoin kamat kiltisti pussiin,  en laukkuuni. Valtavista ponnisteluista huolimatta laukku painoi silti parikymmentä kiloa. Herää kysymys,  mikä piru siellä painaa? Tuliaisetko? ;)

Tällä hetkellä olen todellakin liian väsynyt analysoidakseni matkaa kokonaisuutena. Uskon, että kaikkeen kokemaani täytyy ottaa etäisyyttä ennen kuin sen pystyy kunnolla hahmottamaan. Pari päivää möksän rauhassa tulee siis varmaankin tekemään erittäin hyvää.

Kaikkea Keniasta ei siis todellakaan ole vielä sanottu. Joten... stay tuned.

Väsyneenä, onnellisena ja ihan vähän itkuisena,
Krista

Ain laulain työtäs tee

Kello herättää 6.30. Se on tosin ihan ok, sillä olen mennyt nukkumaan jo yhdeksältä. Usein ihan vain siksi, ettei iltaisin ole muutakaan tekemistä. Herään siis ihan virkeänä uuteen päivään (kyllä, olen itsekin yllättynyt). Käyn pihalla pesemässä hampaat, jonka jälkeen kippaan keitetyt vedet ämpäriin, kylmää vettä hanasta sekaan ja ei muuta kuin peseytymään. Viskoessani vettä ylleni tulee yleensä helkkarin kylmä. Mitä nopeammin hommasta siis suoriutuu, sitä parempi. Odotankin jo suurella innolla, että pääsen Suomessa saunaan pesemään tämä  kaiken pinttyneen pölyn ja lian ihostani pois.

Vedän vaatteet päälleni ja menen olohuoneeseen syömään aamupalaa. Menun peruselementit ovat tee ja paljas leipä, jonka ympärille kerääntyy murkinaa riippuen perheen silloisesta rahatilanteesta. Kouluun lähdemme noin 7.30-8.00 - täällähän ei aika ole aina niin justiinsa. Pysähdymme pitkin matkaa poimimaan muksuja matkaan, sillä vanhemmat eivät halua, että he kävelevät kouluun yksin. Mamma pysähtyy ostamaan kadulta kaalia ja muita vihanneksia, joista valmistetaan lounas lapsille.

Kävellessäni kadulla ilman meikkiä limaisissa pikkuleteissä ja homssuisissa vaatteissa tunnen oloni hyväksi. Se tuntuu hassulta. Suomessa tilanne on nimittäin juuri päinvastainen: täällä tuntee olonsa sitä mukavammaksi mitä karmeammalta näyttää - sitä vähemmän herättää huomiota. 

Joku lapsista pyytää saada kantaa Mölkkyä. Peli on roudattava joka päivä kouluun ja takaisin kotiin, sillä koululle ei voi jättää mitään vähänkään rahan arvoista sillä se lähtee sieltä nopeasti kävelemään.

Koulu

Saavumme koulun pihaan, toivotamme muille opettajille huomenet ja menemme luokkaan odottelemaan. Lapset käyvät näyttämässä minulle että ovat tehneet kotitehtävänsä. Ennen yhdeksää alkaa lasten leikkilauluhetki, jonka jälkeen jokaisen lapsen tulee näyttää opelle kangasnenäliinansa. Jos sen on unohtanut kotiin, niin sanomista tulee. Tämän jälkeen lapset komennetaan vessaan.

On ensimmäisen oppitunnin aika. Ensimmäiset kymmenen minuuttia siitä kuluu siihen, kun lapset sahaavat seinältä kuorossa niitä samoja rimpsuja, joista mainitsin aiemmin. Kun kaikki ovat käyneet vuorollaan osoittelemassa rimpsuja on aika opiskella englantia. Täällä kielen opiskelu perustuu a-e-i-o-u-äänteisiin. Esimerkiksi ba, je, li, mo ja tu. Äänteitä yhdistelemällä saadaan aikaan se, miten sana tulee lausua. Tai ainakin paikallisten mielestä. Itse koen järjestelmän erittäin oudoksi ja ontuvaksi - eihän samaa kirjainyhdistelmää aina lausuta samalla tavalla (vertaa vaikkapa bar ja bat). Samalla ope pitää minua typeränä, koska en tunne tätä systeemiä.

Lapset hutaisevat annetun tehtävän valmiiksi niin nopeasti kuin vain suinkin pystyvät, sillä he kilpailevat siitä, kuka on nopein. Samalla kun lapset tekevät tehtäviä tarkistan heidän kotitehtäviään ja kirjaan vihkoon uuden kotitehtävän.

Ensimmäisen oppitunnin jälkeen on aika syödä aamupuuro. Joku lapsista lukee ruokarukouksen, jonka jälkeen he kirmaavat jälleen kilpaa hakemaan puuroa. Kyytipojaksi otetaan vähän omia eväitä repusta. Äkkiä puurot ja muut nassuun ja pihalle leikkimään.   Opettajat ehkä alkavat vetää leikkejä kuten polttopalloa. On brutaalin näköistä, kun opet heittelevät pallolla lapsia kaikilla voimillaan. Eikä täällä tähdätä jalkoihin - on ihan ok, että ope viskoo muutaman vuoden ikäistä muksua pallolla päähän. Sitten pelataan taas Mölkkyä. Mamma kysyy, haluaisinko opettaa lapsille jonkun leikin. Mietin vain, etten  ainakaan niitä leikkejä,  joita itse olen päiväkodissa leikkinyt, kuten Kuka pelkää mustaa miestä...

Tauko on ohi ja palaamme luokkaan. On aika opiskella hieman matematiikkaa. Tässä aineessa yhteistyömme sujuu mutkattomammin kuin englannissa ja pystyn auttamaan myös luokan kehnoimpia oppilaita. Niitä, joiden ei edes kuuluisi olla tällä luokkatasolla, koska he ovat jääneet niin pahasti jälkeen. Matikka on kuitenkin näiden poikien vahvempi osa-alue, joten pitkän yhteispohdinnan jälkeen saamme miinuslaskut sujumaan.

Toisen oppitunnin jälkeen syödään lounasta, joka on aina suurinpiirtein samalla sapluunalla tehtyä kaalipapumössöä, joka suurella todennäköisyydellä oli syy reissun alussa minua vaivanneisiin mahakipuihin. Sen koomin en ole siihen uskaltanut koskea. Syötyään lapset leikkivät hetken ja alkavat nukkua päiväunia luokan pöytiä vasten. Samalla minun päiväni  on täysi ja lähden kotiin.

Taustalla allekirjoittaneen taiteellisia visioita

Suurinpiirtein näin olen viettänyt viime viikkojen jokaisen arkipäivän. Ajalla on kuitenkin tapana kulua nopeasti: eilen starttasi viimeinen viikkoni koulussa. Se saa minut miettimään, tuleeko minulla ikävä tätä aikaa. Sitä, kuinka yksi lapsi tulee joka aamu reippaana käsi ojossa toivottamaan huomenta, vaikka hän ei puhu sanaakaan englantia? Tai sitä hymyä, joka toisen lapsen kasvoille kohoaa,  kun heitämme yläfemmat putkeen menneen tehtävän jälkeen? Perheeni äiti itse asiassa selvitti lasten fiiliksiä kysymykseen liittyen. Hän kysyi koululaisilta, kuinka moni ei haluaisi minun lähtevän. Kaikki nostivat kätensä.

Eli kyllähän minulla näitä muksuja ikävä tulee. Olen kuitenkin enemmän kuin innoissani kotiinpaluustani. Tiedän viljeleväni blogissani sietämättömiä määriä kliseitä, mutta osa niistä on niin paikkaansa pitäviä. Yksi niistä on tämä: reissu on laittanut monen asian suhteen perspektiiviä kohdilleen ja auttanut ymmärtämään, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Kuusi viikkoa asiaa analysoituani olen päätynyt siihen, että läheiset ihmissuhteet ovat listan kärkipäässä.  Itsestäänselvä asia? Ei, vaan ennemminkin useille itsestäänselvyys. Toivon, että täältä palattuani asia ei ainakaan omalta kohdaltani enää ole näin.

Eli kaikki kamut ja muut läheiset siis: jos tästä lähtien kohtelen teitä itsestäänselvyytenä, niin mätkäiskää ihan rohkeasti kerran naamaan.

Herkkänä,

Krista

Minun Afrikkani

Eilinen oli varmasti yksi elämäni unohtumattomimmista päivistä. Aamulla nimittäin starttasimme auton ja suunnistimme kohti Afrikan ylpeyttä, safaria.

Kello herätti minut säädyttömän aikaisin. Suunnitelmana oli lähteä matkaan 5.30, mutta kuten arvata saattaa, lähtö venyi - aitoa afrikkalaista menoa siis aamusta alkaen. Viivästymisistä huolimatta nokka saatiin kuitenkin käännettyä kohti Merun luonnonpuistoa. Ajellessamme pilkkopimeässä vanhalla Toyotanrämällä mietin pari kertaa, että kohta kolisee pelti ja tämä oli sitten tässä. Pakko myöntää, että pelotti. Saavuttuamme maaseudulle (jep, tämä paikka missä asun ei ole vielä maaseutua nähnytkään) lähti tuntinopeuskin jyrkkään laskuun. Touhu muistutti lähinnä huonoa autopeliä: auto veti sellaista siksakkia väistellen tiellä olevia esteitä, eli tässä tapauksessa kuoppia, että    muistoksi taisin saada vähintään pari kuhmua pomppuilusta johtuen. Kuitenkin 70 kilometrin ja parin tunnin rallin jälkeen saavuimme luonnonpuiston porteille. Safarilystin hinnasta sen verran, että kyllä täällä valkoista rahastaa osataan. Ja ihan virallisestikin: seinältä löytyy eri hinnat mustille ja valkoisille, ja valkoisen hinta on yleensä noin 5-20-kertainen. 

Nappasimme portilta oppaan kyytiimme neljänneksi takapenkille (lisää aitoa Afrikkaa) ja lähdimme nauttimaan 30 asteesta ilmastoimattomassa autossa ylikuormalla - voin sanoa, että kuuma tuli. Kurvatessamme safarin porteista sisään näkymä muuttui Leijonakuningas-maisemaksi, ja heti alkuun kirahvi toivotti meidät tervetulleeksi. Tuli yhtä epätodellinen olo kuin joskus Thaimaassa, kun ensimmäistä kertaa näin luonnonvaraisen norsun. Pyöriessämme ympäri valtavaa luonnonpuistoa mietin Muumien kultakalajaksoa (kyllähän te tämän muistatte? Muumit haluavat epätoivoisesti nähdä kultakalan?) Kultakalamme oli tässä tapauksessa leijona. Täytyy paljastaa tarinan loppuhuipennus jo tässä vaiheessa: leijonaa emme nähneet, mutta kirahveja, seeproja, puhveleita, sarvikuonoja, antilooppeja, paviaaneja, virtahepoja, strutseja... Myöskään maisemissa ei ollut valittamista. Tosin minä kuulun siihen koulukuntaan, joka mielummin vaalii muistoja päässään kuin kuvissa (näinhän ne kaikki paskat valokuvaajat sanovat). Yritin minä silti tietysti Samsungillani pari kuvaa räpsiä, mutta safarin upeutta katsoessani en voinut olla miettimättä, ettei mikään kamera kykene kahlitsemaan tätä tunnelmaa tai näiden eläinten uskomattomuutta. Eli rikas valkoinen sai pätäkälleen vastinetta (hehhehhee).

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita safarilla tarjoili pikku pörriäinen, joka tuli morjenstamaan meitä autoomme. Samalla kun vieras huomattiin, kaikki paikalliset menivät pienoiseen paniikkiin ja sanoivat vain "avaa ovi, avaa ovi!" Pörriäinen lähti onneksi heti tiehensä. Kysyin tietysti episodin jälkeen mistä oli kyse. Selvisi, että tämän pikkuisen kärpästä muistuttavan pörriäisen pisto voisi kuulemma olla kohtalokas.

Lisää aitoa Afrikkaa retkeemme tarjosi se, että uljas ratsumme sanoi sopimuksen pariin otteeseen irti, eli ei muuta kuin auto seis ja korjaamaan jarruja. Lysti ei kuitenkaan loppunut tähän: auto saatiin toimintakuntoiseksi ja pääsimme lähtemään kotia kohti, mutta muutama kilometri ennen kotia juutuimme massiiviseen ruuhkaan, koska samana päivänä vietettiin yliopiston valmistujaisia. Siinä sitten ainakin puolitoista tuntia istuskeltiin kuumassa autossa. Koko ajan täytyi kuitenkin olla hereillä,  sillä jos päästi pienen raon syntymään autojen väliin, ei kestänyt montaa sekuntia ennen kuin joku kurvasi siihen. Lopulta kuskillamme meni kuitenkin hermo ja hän lähti paahtamaan vastaantulevien kaistaa pitkin. Siinä vaiheessa ei auttanut kuin toivoa, ettei sieltä tule autoja.

Illalla saimme mekin osamme valmistujaishulinaa: naapurin poika valmistui, ja kävimme  hänen juhlissaan aistimassa tunnelmaa. Pihalle kyhätyssä teltassa raikasi laulu,  nauru ja taputukset. Pojan äidin vieraanvaraisuus oli myös todella koskettavaa: hän tarjosi heti tuntemattomille ihmisille ruokaa ja kutsui meidät kotiinsa. 

En tiedä voisiko päivä enää olla enemmän täynnä Afrikkaa. 

Afrikkaähkyssä,

Krista

Auttamisen sietämätön vaikeus

Tämä blogikirjoitus on ollut otsikkoa myöten mielessäni viikkoja. Silti ajatusten siirtäminen tekstiksi tuntuu todella haastavalta. Ennen tuloani tänne en nimittäin tajunnut, kuinka vaikeaa auttaminen voi olla. En tiedä, mitä kuvittelin. Ehkä ajattelin, että samalla sekunnilla astuessani koulun alueelle kaikki lapset saisivat puhelut huippuyliopistoista ja heidän koko koulupolkunsa olisi sitä myöten sinetöity. Ei kuitenkaan liene kenellekään yllätys, että näin ei käynyt. Luin vastaavista ajatuksista eräältä vapaaehtoistyösivulta, jossa sanottiin, että tunne on normaali. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että muutos syntyy pienillä askelilla eikä yksi ihminen pysty tuomaan maailmanrauhaa. Pitäisi vain pyrkiä tekemään parhaansa.

Ja kyllä minä sen ymmärrän. Tunnen silti paikoittain riittämättömyyttä työstäni täällä, ja mietin usein, onko Kenian kesäretkelläni oikeasti mitään merkitystä minkään asian kannalta. 

Mietin esimerkiksi sitä, että monen koulun lapsen äidinkieli on heimokieli, jonka jälkeen opetellaan swahili ja vasta sen jälkeen englanti.  Tämä luo selkeitä haasteita kommunikoinnille. Mutta kuten aiemmin kerroin, on kielimuurien murtaminen sitä palkitsevampi kokemus. Lapset ovat myös niin pieniä, ettei sen ikäisten pitäisi minun ajatusmaailmani mukaan edes olla koulussa, jossa istutaan kiltisti penkissä ja tehdään tehtäviä ja jos ei ihan heti lähde homma käyntiin, tulee opelta niin kauheat huudot että minuakin pelottaa. Illat menevät läksyjen parissa, ja jos ne unohtaa tehdä, tulee luunappia. Ja itku. Nämä ovat vain pari esimerkkiä erimielisyyksistä, joita minulla on paikallisen koulujärjestelmän kanssa. Minun tulisi kuitenkin koulun vieraana pyrkiä kunnioittamaan heidän toimintatapojaan eikä torpedoida niitä "meillä Suomessa tehdään asiat näin" -ajattelulla. Olen ajan kanssa kuitenkin löytänyt jonkinlaisen kultaisen keskitien: pyrin antamaan lapsille rakkautta ja onnistumisen kokemuksia, ja pikkuhiljaa teen opettajille ehdotuksia toimintatapojen muutoksista.

Paikallista synttärihulinaa

Hyvä esimerkki tästä on jokapäiväinen Mölkky-hetki (joka tosin helpotetuilla säännöillä on vain keilojen kaatamista). Olin hyvin hämmentynyt, että kaikki lapset kahdesta seitsemään ikävuoteen laitettiin heittämään samalta viivalta. Eivät pienimmät tietysti onnistuneet koskaan heittämään niin pitkälle että olisivat osuneet keiloihin, ja he jäivät aina ilman koulukavereiden aplodeja. Aikani touhua katseltuani ehdotin varovasti, että nuorin luokka voisi heittää lähempää, samoin vanhemmat oppilaat, mikäli heillä on vaikeuksia heittämisen kanssa. Tämän pienen muutoksen vaikutus oli valtava: nyt pienemmätkin lapset osuivat keiloihin ja koko koulu hurrasi heille irvokkaan naurun sijaan. Lasten hymy onnistumisen kokemuksen saatuaan oli jotain äärettömän suloista ja koskettavaa. Toivon, että saisin siirrettyä kouluun edes pienen hippusen sellaista ajattelua, että lapsille tulee tuottaa onnistumisen kokemuksia pelon ja nöyryytyksen sijaan.

Oman työn tuloksia on silti vaikea nähdä. Paljon helpompaa on lyödä fyrkkaa pöytään ja nähdä konkreettisesti se, mitä sillä saa aikaan. Olen yrittänyt myös tätä taktiikkaa ja hankkinut kouluun hyppynarun, englanninkielisiä satukirjoja, kartonkeja ja terottimia. Tarkoituksena olisi vielä hommata jalkapallo, jotta lapsille saataisiin välituntipuuhaa. Silti tuntuu, ettei mikään riitä, vaikka näenkin, kuinka valtavan onnellisiksi lapset tulevat niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin hyppynarusta.

Blogissa olen useaan otteeseen valittanut, kuinka paskalta tuntuu, kun porukka huutelee kaikkea typerää kaduilla jatkuvasti. Kaikista kamalinta siinä on kuitenkin se, että vanhemmat iskostavat tavan omiin lapsiinsa, ja usein kuulemmekin, kuinka pikkulapset huutelevat meille törkeyksiä. Siksi toivon koko sydämestäni, että se, että näytän täällä kesän ajan valkoista naamaani kasvattaa kouluni lapsista ihmisiä, jotka eivät ensimmäisenä valkoihoisen nähdessään huuda tälle MUZUNGU (=haukkumanimi valkoihoiselle, eurooppalaiselle). Tuo sana on nimittäin tullut kuukauden aikana minulle liiankin tutuksi.

Parin päivän uurastuksen tulos. Täällä ei paljon sateenkaariperheistä opeteta...

Kouluni opettajista kaksi opiskelee opettajaksi, ja heistä toinen ei lukuisista pyynnöistä huolimatta ollut toimittanut koululle todistusta opiskelupaikastaan. Niinpä hänet lähetettiin vime viikolla kesken päivän hakemaan sitä, ja pyydettiin tulemaan takaisin vasta kun hän löytää tämän paperin. Eikä hän ole palannut vieläkään. Koulussa on siis valeopettajaopiskelija-case! Tästä syystä minulla on nyt oma luokka ja enemmän vastuuta. Se ainakin lisää hyödyllisyyden tunnettani, vaikka tilanne onkin aika ikävä...

Koska kaikki tämä puhe auttamisesta on aika raskasta settiä, ajattelin heittää loppuun pienen kevennyksen. Olen nimittäin tajunnut, että tämän blogin nimi on totaalinen farssi: kävimme pari päivää sitten kahvilassa, ja minä totaalisena kofeiiniriippuvaisena tietysti tilasin silmät kiiluen kahvin odottaen vihdoin täydellistä kupillista kenialaista kahvia.  Suuria odotuksiani seurasi kuitenkin suuri pettymys - eteeni tuotiin Nestlen pikakahvia! Keskustelu paikallisen kaverimme kanssa selkeytti meille, ettei täällä yksinkertaisesti ole kahvikulttuuria, vaikka Kenia on valtava kahvintuottajamaa. Blogin nimi onkin tästä päivästä lähtien Pahaa pikakahvia päiväntasaajalla.

Tämä on nyt se aamukahvi päiväntasaajalla...

Kofeiiniriippuvuuksissa,

Krista

Huuda, huuda ilosta

Sain blogistani pari päivää sitten mielenkiintoista palautetta: mihin kaikki positiiviset asiat ovat kadonneet sieltä? Palaute oli aiheellista: onhan tämä setti ollut aika pitkälti pilalle hemmotellun suomalaispennun narinoita. Pitäisi muistaa, että sitä saa mitä tilaa ja että on paljon todennäköisempää, että hyvään vastataan hyvällä kuin pahaan hyvällä. Uskon siihen, että asenne ratkaisee aina, mutta kaikkihan sen tietävät, että harva elää kuin opettaa ja huonoiten maallikkosaarnaajan teesejä noudattaa maallikkosaarnaaja itse. Yritän silti laittaa asenteen taas raiteilleen ja  keskittyä kaikkeen siihen hyvään, jota olen Keniassa saanut kokea.

Lähdetään vaikka siitä, että on äärettömän palkitsevaa, kun huomaan, että olen onnistunut opettamaan näille lapsille jotain englanniksi. Huomautan tehtävässä tehdystä virheestä, ja hetken päästä lapsi tulee näyttämään tehtävää virhe korjattuna. Vielä upeampaa on se, kun pystymme yhdessä ratkaisemaan tehtävän, vaikka välillämme oleva kielimuuri on edelleen valtava. On myös ihanaa, että pystyn tuomaan iloa näiden lasten elämään. Jokapäiväinen Mölkky-hetki saa muksut edelleen pomppimaan riemusta ja ennen pelisessiota jokainen lapsi haluaa heittää kanssani yläfemman. Nämä lapset ovat niin mahdottoman suloisia! Huomenna ajattelin testata, miten kova sana Pihlaja-karkit ovat naperoiden keskuudessa. Saadakseen karkin lapsen tulee vastata esittämääni kysymykseen englanniksi. Pakotettu kommunikaatio = paras kommunikaatio. Heh.

Merussa olen myös saanut nauttia upeista maisemista, ja patikointireissut luonnossa ovatkin olleet reissun parhaita paloja. Täällä olen miettinyt,  miksen koskaan Suomessa nauti luonnosta muuten kuin satunnaisten marjaretkien muodossa. Vuorenrinteeltä maailman katselu kaikessa hiljaisuudessa on nimittäin aika terapeuttista. Viikonloppuna olisi tarkoitus lähteä taas luontoretkelle. Jee!

Ja mistä muusta sitä ihminen iloa saisikaan kuin ruoasta. Merussa viljellään kaikkea mahdollista, joten lähes kaikki, mikä täällä päätyy lautasillemme on kymmenien kilometrien säteeltä. Täällä lähiruoka-periaate siis todella toteutuu! Vaikka tietysti puitteetkin ovat hieman eri luokkaa kuin pohjoisessa. En ole muutamaan viikkoon paljon lisäaineita mutustellut - ihan mukavaa vaihtelua. Ja tätä hedelmien kirjoa tulee kyllä ikävä jahka menen kotiin.

Tärkein positiivinen asia, joka täytyy ottaa esille on paikallisten ihmisten kiitollisuus. Vaikka kämppä on karmea murju, jossa vilisee hiiriä ja matoja eikä vuosiin ole varaa ostaa mikroa saati korjata jääkaappia, kiittää väki joka päivä pää kumarassa jumalaa kaikesta, mitä perheelle on siunautunut. Vaikka perheen äiti paahtaa duunia aamuviidestä iltayhteentoista ottaa hän jokaisen aamun vastaan riemulla iloiten siitä, että on saanut herätä uuteen päivään. Sitä alkaa miettiä, kuinka suuri asennemuutos on mitä minulta puuttuu -ajattelusta mitä minulla on -ajatteluun. Siinä on itsellekin mietittävää pitkäksi ajaksi. 

Asennettaan hioen,

Krista

Keniassa minua hämmentää...

Viikkoni Keniassa ovat olleet hämmennyksen aikaa. Tässä muutamia asioita, jotka ovat suomalaisnaisessa herättäneet ihmetystä (oikeasti vain muutamia, listaa voisi jatkaa melkeinpä loputtomiin).

Keniassa minua ihmetyttää...

1. aksentti. Vaikka täällä  puhutaan swahilin lisäksi toisena virallisena kielenä englantia, on paikallisten aksentti jotain niin käsittämätöntä, että joudun joka toisen lauseen jälkeen olemaan "Hä? Tä? Voisitko toistaa?" Aksentin voimakkuudesta kertoo esimerkiksi se, että sanan alusvaatteet paikalliset lausuvat indavea ja isoäiti on glänmatel. En tiedä, onko ärrä jäänyt kyydistä  kokonaan. 

2. varpaankynnet. Kyllä, luit ihan oikein. Useat paikalliset naiset koristelevat varpaankyntensä ja kasvattavat ne erittäin pitkiksi (eikö tämä ole jo vaarallistakin? Kuinka pirusti se sattuu, kun varpaan kolauttaa johonkin?)

3. pöly. Joka paikassa pöllyää. Pöly tahraa vaatteet ja iltaisin niistän ruskeaa pölyräkää (anteeksi yksityiskohtaisuus).

4. tervehtiminen. Yleinen kutsumistapa on kiskittäminen. Tutun tavatessa joko kätellään, lyödään käsivarret yhteen (tämä oli minulle ihan uusi juttu) tai annetaan poskisuudelmia, jotka ovat aina matkustaessa hämmennyksen aihe. En koskaan ennen matkaa muista tarkistaa paikallista tervehtimiskulttuuria, joten joutuu aina funtsimaan, kummalta puolelta pitää  aloittaa, montako suudelmaa annetaan ja pitääkö tehdä pusuääni. Ennen kuin opin, että oikea tapa on täällä oikealta vasemmalle ilman ääntä, saatoin aloittaa väärältä puolelta antaen muutaman vahinkopusun huulille. Se oli hieman kiusallista...

5. syöminen. Ihmiset nimittäin syövät täällä todella paljon. Perhe valittaa minulle koko ajan, että syön liian vähän, vaikka jokainen, joka on joskus lounastanut kanssani tietää, että kyllä minuun ruokaa uppoaa. Ei kuitenkaan kenialaisten mielestä. He syöttävät minua kuin pullasorsaa peläten, että laihtuisin täällä. Tuputtaminen alkaa pikkuhiljaa käydä hermoille. Myös paikalliset ruoka-ajat ovat erikoiset: esimerkiksi päivällistä syödään vasta 8-9 aikaan illalla. 

6. korruptio. Tiesin, että korruptio on Keniassa vakava ongelma, mutta en ollut tajunnut sen laajuutta. Fyrkalla voi esimerkiksi välttää vankilan. Suomalaisena on myös vaikea ajatella, ettei poliisiin saati lääkäriin voi luottaa.

7. paikallinen yliopisto. Ei sillä, että oma opinahjoni, Oulun yliopistokaan mikään pramea paikka olisi, mutta tajusin vasta ehkä kolmannella käyntikerralla, että olin tullut Merun yliopistoon - niin pieni ja vaatimaton se on. Yliopisto sisältää ehkä kymmenen pientä luokkahuonetta, ja ihmisiä olen nähnyt siellä vain kourallisen.

8. vesi. En ole nähnyt paikallisten juovan vettä ollenkaan. Heitä myös ihmetyttää suuresti se, että itse yritän naukkailla vähintään pari litraa vettä joka päivä.

9. sähköt. Ne menevät poikki tämän tästä. Onneksi vanhana partiotyttönä pakkasin mukaani taskulampun. Sille on ollut käyttöä - sähköt voivat olla poikki vaikka koko päivän. Myös vedet menevät poikki tasaisin väliajoin.

10. suojatiet. Niitä ei ole. Missään.

11. teiden kunto. Autotiet ovat pääsääntöisesti ihan ok kunnossa, mutta kävelytiet (jos niitä sillä nimellä voi kutsua) ovat jotain ihan järkyttävää: joudun kävellessäni katsomaan maahan koko ajan. Tie on todella muhkuraista, ja isoja kiviä on joka puolella. Nilkkani ja jalkapohjani muljahtelevat tasaiseen tahtiin, ja pelkään ihan tosissani hiusmurtumaa.

12. puheenaiheet. Lyna kysyä töksäytti tässä yksi päivä: "Paljonko sinä muuten painat?" Jäin monttu auki tuijottamaan häntä. Vastasin hämmentyneenä ja kerroin, ettei Suomessa ole tapana kysyä toisten painoa. Hän nauroi ja sanoi, että se on Keniassa ihan arkipäiväistä ja sitä voi kysyä keneltä tahansa.

13. postikortit. Tosin tämä koskee ainoastaan Merua. Halusin tietysti lähettää pari korttia täältä Suomeen, joten lähdimme etsimään kortteja. Useat paikalliset eivät edes tiedä, mitä postikortit ovat. Lyna esimerkiksi osoitti kirjakaupassa It's a boy -korttia ja kysyi, miksen voi lähettää sellaisia. Kävimme etsimässä niitä rehellisesti ainakin 20 paikasta - mutta lopulta löysimme! Nyt ne ovat matkalla Suomeen. Saapi nähdä, tulevatko  perille.

14. moniavioisuus. Myös pettäminen on ihan ok. Abortti on kuitenkin laiton: jos sen haluaa, täytyy mennä pimeälle lääkärille joka ei välttämättä ole koskaan edes käynyt lääkiksessä.

15. kylmyys. Heinäkuu oon Kenian kylmin kuukausi, ja parina päivänä olen joutunut vetämään farkut jalkaan ja kaulahuivin kaulaan. Suomessa taitaa nyt olla lämpimämpi kuin päiväntasaajalla!

16. seksuaalivalistus. Täällä ihan oikeasti väännetään siitä, onko moraalitonta puhua nuorille ehkäisystä. Ja samaan aikaan ihan törkeällä prosenttimäärällä on HIV.

17. jätteet. Roskat nakataan pihalle. Epämiellyttävin jäte, kuten vessapaperit, poltetaan pimeän jälkeen. Olin mamman kanssa pari päivää sitten tällaisilla roviokesteillä pihassamme, joka siis muistuttaa kaatopaikkaa. Voin kertoa, että oudolta tuntui. En olisi ajatellut, että minulle tulee reissussa ikävä Suomen jätehuoltojärjestelmää.

18. bannaukset. Katselin leffaa tabletilta, ja Lyna kysyi, mitä leffaa katsoin. Kerroin, että The Wolf of Wall Street. Hän oli selkeästi järkyttynyt ja kertoi, että se on täällä bannattu ja jos katsoisin sitä leffaa vaikkapa bussissa, voisin joutua vankilaan. Bannauksen syyksi hän kertoi jumalan loukkaamisen (ilmeisesti esimerkiksi lausahdus God damn it riittää täyttämään kriteerit). Itse luulen kuitenkin, että syy on se, että leffassa on homoseksuaalisuutta. Lyna tietysti halusi katsoa pätkiä leffasta, ja kun miehet painivat tai halasivat, hän kysyi järkyttyneenä: "Paneeko ne? Onko ne homoja?" Täällä en siis kauheasti ole puhellut kannastani tasa-arvoista avioliittolakia kohtaan. Homoseksuaalisuudesta saa täällä vankilatuomion.

19. miehet. Ennen tuloani tänne pappani sanoi minulle hauskasti "älä sitten tuo sieltä tuliaisena aviomiestä". Tästä huolimatta kosintoja ja rakkaudentunnustuksia tulee tasaiseen tahtiin. Se, että paikalliset miehet tulevat päälle kuin höyryveturit ja lyövät heti kaikki kortit tiskiin, tuntuu vähintäänkin oudolta. Tosin silloin, kun imartelu perustuu ainoastaan ihonväriini (luulisin ainakin, ellei sitten tähän valloittavaan persoonaani, hehhee), se ei imartele kauheasti. Näiden miesten mielestä passeli jäänmurtaja on "oletko sinkku", jota seuraa kysymykset siitä, millaista ehkäisyä käytän tai olisinko valmis kaukosuhteeseen. Ihan oikeasti? Luulen, että pystyn täyttämään pappani toiveen.

20. yleissivistys. Paikallisissa lehdissä ja uutisissa ei ole paljoakaan Kenian ulkopuolisia uutisia. Muita Afrikan maita käsitellään jonkin verran,  mutta siihen se sitten jää. Ehkä tästä johtuu se, että paikallisten kanssa keskustellessa tulee fiilis, ettei heillä juurikaan ole perspektiiviä siihen, mitä muualla tapahtuu. Kaikki ymmärrys muodostuu siitä, mitä oman valtion sisäpuolella tapahtuu. Yleissivistyksen tasoa kuvastaa myös se, että kouluni opettajalla ei ollut aavistustakaan edes siitä, millä mantereella Suomi on (vai onko se vain Yhdysvaltojen osavaltio).

Ihmetyksissä,
Krista