Sain blogistani pari päivää sitten mielenkiintoista palautetta: mihin kaikki positiiviset asiat ovat kadonneet sieltä? Palaute oli aiheellista: onhan tämä setti ollut aika pitkälti pilalle hemmotellun suomalaispennun narinoita. Pitäisi muistaa, että sitä saa mitä tilaa ja että on paljon todennäköisempää, että hyvään vastataan hyvällä kuin pahaan hyvällä. Uskon siihen, että asenne ratkaisee aina, mutta kaikkihan sen tietävät, että harva elää kuin opettaa ja huonoiten maallikkosaarnaajan teesejä noudattaa maallikkosaarnaaja itse. Yritän silti laittaa asenteen taas raiteilleen ja keskittyä kaikkeen siihen hyvään, jota olen Keniassa saanut kokea.
Lähdetään vaikka siitä, että on äärettömän palkitsevaa, kun huomaan, että olen onnistunut opettamaan näille lapsille jotain englanniksi. Huomautan tehtävässä tehdystä virheestä, ja hetken päästä lapsi tulee näyttämään tehtävää virhe korjattuna. Vielä upeampaa on se, kun pystymme yhdessä ratkaisemaan tehtävän, vaikka välillämme oleva kielimuuri on edelleen valtava. On myös ihanaa, että pystyn tuomaan iloa näiden lasten elämään. Jokapäiväinen Mölkky-hetki saa muksut edelleen pomppimaan riemusta ja ennen pelisessiota jokainen lapsi haluaa heittää kanssani yläfemman. Nämä lapset ovat niin mahdottoman suloisia! Huomenna ajattelin testata, miten kova sana Pihlaja-karkit ovat naperoiden keskuudessa. Saadakseen karkin lapsen tulee vastata esittämääni kysymykseen englanniksi. Pakotettu kommunikaatio = paras kommunikaatio. Heh.
Merussa olen myös saanut nauttia upeista maisemista, ja patikointireissut luonnossa ovatkin olleet reissun parhaita paloja. Täällä olen miettinyt, miksen koskaan Suomessa nauti luonnosta muuten kuin satunnaisten marjaretkien muodossa. Vuorenrinteeltä maailman katselu kaikessa hiljaisuudessa on nimittäin aika terapeuttista. Viikonloppuna olisi tarkoitus lähteä taas luontoretkelle. Jee!
Ja mistä muusta sitä ihminen iloa saisikaan kuin ruoasta. Merussa viljellään kaikkea mahdollista, joten lähes kaikki, mikä täällä päätyy lautasillemme on kymmenien kilometrien säteeltä. Täällä lähiruoka-periaate siis todella toteutuu! Vaikka tietysti puitteetkin ovat hieman eri luokkaa kuin pohjoisessa. En ole muutamaan viikkoon paljon lisäaineita mutustellut - ihan mukavaa vaihtelua. Ja tätä hedelmien kirjoa tulee kyllä ikävä jahka menen kotiin.
Tärkein positiivinen asia, joka täytyy ottaa esille on paikallisten ihmisten kiitollisuus. Vaikka kämppä on karmea murju, jossa vilisee hiiriä ja matoja eikä vuosiin ole varaa ostaa mikroa saati korjata jääkaappia, kiittää väki joka päivä pää kumarassa jumalaa kaikesta, mitä perheelle on siunautunut. Vaikka perheen äiti paahtaa duunia aamuviidestä iltayhteentoista ottaa hän jokaisen aamun vastaan riemulla iloiten siitä, että on saanut herätä uuteen päivään. Sitä alkaa miettiä, kuinka suuri asennemuutos on mitä minulta puuttuu -ajattelusta mitä minulla on -ajatteluun. Siinä on itsellekin mietittävää pitkäksi ajaksi.
Asennettaan hioen,
Krista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti