Kello herättää 6.30. Se on tosin ihan ok, sillä olen mennyt nukkumaan jo yhdeksältä. Usein ihan vain siksi, ettei iltaisin ole muutakaan tekemistä. Herään siis ihan virkeänä uuteen päivään (kyllä, olen itsekin yllättynyt). Käyn pihalla pesemässä hampaat, jonka jälkeen kippaan keitetyt vedet ämpäriin, kylmää vettä hanasta sekaan ja ei muuta kuin peseytymään. Viskoessani vettä ylleni tulee yleensä helkkarin kylmä. Mitä nopeammin hommasta siis suoriutuu, sitä parempi. Odotankin jo suurella innolla, että pääsen Suomessa saunaan pesemään tämä kaiken pinttyneen pölyn ja lian ihostani pois.
Vedän vaatteet päälleni ja menen olohuoneeseen syömään aamupalaa. Menun peruselementit ovat tee ja paljas leipä, jonka ympärille kerääntyy murkinaa riippuen perheen silloisesta rahatilanteesta. Kouluun lähdemme noin 7.30-8.00 - täällähän ei aika ole aina niin justiinsa. Pysähdymme pitkin matkaa poimimaan muksuja matkaan, sillä vanhemmat eivät halua, että he kävelevät kouluun yksin. Mamma pysähtyy ostamaan kadulta kaalia ja muita vihanneksia, joista valmistetaan lounas lapsille.
Kävellessäni kadulla ilman meikkiä limaisissa pikkuleteissä ja homssuisissa vaatteissa tunnen oloni hyväksi. Se tuntuu hassulta. Suomessa tilanne on nimittäin juuri päinvastainen: täällä tuntee olonsa sitä mukavammaksi mitä karmeammalta näyttää - sitä vähemmän herättää huomiota.
Joku lapsista pyytää saada kantaa Mölkkyä. Peli on roudattava joka päivä kouluun ja takaisin kotiin, sillä koululle ei voi jättää mitään vähänkään rahan arvoista sillä se lähtee sieltä nopeasti kävelemään.
Koulu
Saavumme koulun pihaan, toivotamme muille opettajille huomenet ja menemme luokkaan odottelemaan. Lapset käyvät näyttämässä minulle että ovat tehneet kotitehtävänsä. Ennen yhdeksää alkaa lasten leikkilauluhetki, jonka jälkeen jokaisen lapsen tulee näyttää opelle kangasnenäliinansa. Jos sen on unohtanut kotiin, niin sanomista tulee. Tämän jälkeen lapset komennetaan vessaan.
On ensimmäisen oppitunnin aika. Ensimmäiset kymmenen minuuttia siitä kuluu siihen, kun lapset sahaavat seinältä kuorossa niitä samoja rimpsuja, joista mainitsin aiemmin. Kun kaikki ovat käyneet vuorollaan osoittelemassa rimpsuja on aika opiskella englantia. Täällä kielen opiskelu perustuu a-e-i-o-u-äänteisiin. Esimerkiksi ba, je, li, mo ja tu. Äänteitä yhdistelemällä saadaan aikaan se, miten sana tulee lausua. Tai ainakin paikallisten mielestä. Itse koen järjestelmän erittäin oudoksi ja ontuvaksi - eihän samaa kirjainyhdistelmää aina lausuta samalla tavalla (vertaa vaikkapa bar ja bat). Samalla ope pitää minua typeränä, koska en tunne tätä systeemiä.
Lapset hutaisevat annetun tehtävän valmiiksi niin nopeasti kuin vain suinkin pystyvät, sillä he kilpailevat siitä, kuka on nopein. Samalla kun lapset tekevät tehtäviä tarkistan heidän kotitehtäviään ja kirjaan vihkoon uuden kotitehtävän.
Ensimmäisen oppitunnin jälkeen on aika syödä aamupuuro. Joku lapsista lukee ruokarukouksen, jonka jälkeen he kirmaavat jälleen kilpaa hakemaan puuroa. Kyytipojaksi otetaan vähän omia eväitä repusta. Äkkiä puurot ja muut nassuun ja pihalle leikkimään. Opettajat ehkä alkavat vetää leikkejä kuten polttopalloa. On brutaalin näköistä, kun opet heittelevät pallolla lapsia kaikilla voimillaan. Eikä täällä tähdätä jalkoihin - on ihan ok, että ope viskoo muutaman vuoden ikäistä muksua pallolla päähän. Sitten pelataan taas Mölkkyä. Mamma kysyy, haluaisinko opettaa lapsille jonkun leikin. Mietin vain, etten ainakaan niitä leikkejä, joita itse olen päiväkodissa leikkinyt, kuten Kuka pelkää mustaa miestä...
Tauko on ohi ja palaamme luokkaan. On aika opiskella hieman matematiikkaa. Tässä aineessa yhteistyömme sujuu mutkattomammin kuin englannissa ja pystyn auttamaan myös luokan kehnoimpia oppilaita. Niitä, joiden ei edes kuuluisi olla tällä luokkatasolla, koska he ovat jääneet niin pahasti jälkeen. Matikka on kuitenkin näiden poikien vahvempi osa-alue, joten pitkän yhteispohdinnan jälkeen saamme miinuslaskut sujumaan.
Toisen oppitunnin jälkeen syödään lounasta, joka on aina suurinpiirtein samalla sapluunalla tehtyä kaalipapumössöä, joka suurella todennäköisyydellä oli syy reissun alussa minua vaivanneisiin mahakipuihin. Sen koomin en ole siihen uskaltanut koskea. Syötyään lapset leikkivät hetken ja alkavat nukkua päiväunia luokan pöytiä vasten. Samalla minun päiväni on täysi ja lähden kotiin.
Taustalla allekirjoittaneen taiteellisia visioita
Suurinpiirtein näin olen viettänyt viime viikkojen jokaisen arkipäivän. Ajalla on kuitenkin tapana kulua nopeasti: eilen starttasi viimeinen viikkoni koulussa. Se saa minut miettimään, tuleeko minulla ikävä tätä aikaa. Sitä, kuinka yksi lapsi tulee joka aamu reippaana käsi ojossa toivottamaan huomenta, vaikka hän ei puhu sanaakaan englantia? Tai sitä hymyä, joka toisen lapsen kasvoille kohoaa, kun heitämme yläfemmat putkeen menneen tehtävän jälkeen? Perheeni äiti itse asiassa selvitti lasten fiiliksiä kysymykseen liittyen. Hän kysyi koululaisilta, kuinka moni ei haluaisi minun lähtevän. Kaikki nostivat kätensä.
Eli kyllähän minulla näitä muksuja ikävä tulee. Olen kuitenkin enemmän kuin innoissani kotiinpaluustani. Tiedän viljeleväni blogissani sietämättömiä määriä kliseitä, mutta osa niistä on niin paikkaansa pitäviä. Yksi niistä on tämä: reissu on laittanut monen asian suhteen perspektiiviä kohdilleen ja auttanut ymmärtämään, mitkä asiat elämässä ovat tärkeitä. Kuusi viikkoa asiaa analysoituani olen päätynyt siihen, että läheiset ihmissuhteet ovat listan kärkipäässä. Itsestäänselvä asia? Ei, vaan ennemminkin useille itsestäänselvyys. Toivon, että täältä palattuani asia ei ainakaan omalta kohdaltani enää ole näin.
Eli kaikki kamut ja muut läheiset siis: jos tästä lähtien kohtelen teitä itsestäänselvyytenä, niin mätkäiskää ihan rohkeasti kerran naamaan.
Herkkänä,
Krista
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti