Tennissukat sandaalit ja tuhat muuta tarinaa

Herätys aamuviideltä,  hampaiden pesu ja autoon -lentokentällä hyvissä ajoin. Tiskillä kuitenkin selviää, että en saa checkattua itseäni Pariisi-Nairobi-jatkolennolle, vaan se pitää tehdä paikan päällä.  Laukku kuitenkin menee suoraan perille asti.

Jaahas. Vähän reipas tunti aikaa vaihtaa terminaalia, tehdä check-in ja löytää vielä portille. Kuulostaa hieman haastelliselta. Kaiken muun hyvän lisäksi lento oli myöhässä, joten laskeuduttuamme edessäni oli melkoinen kilpajuoksu Pariisin lentokentällä. 

Sen jälkeen,  kun kaksi virkailijaa ohjaa minua vastakkaisiin suuntiin, alkaa iskeä paniikki. Check-in-laitteet menevät ihan just kiinni, eikä minulla ole mitään käsitystä, missä oikea tiski on. Olen elänyt siinä uskossa, että handlaan hyvin paineen, mutta nyt sen voi osoittaa vääräksi.

Hillitöntä ravilaukkaa tiskille. Virkailija lupaa yrittää saada minut vielä lennolle. Hän soittaa puhelun, lippu tulostuu. Jes.  "But you're in a terrible hurry." On siis aika testata, mitä hyötyä säännöllisen epäsäännöllisestä liikunnasta on. Yleensä kuulun niihin, jotka vahingoniloisesti hihittävät lentokentillä juoksijoille, mutta niin se pilkka osuu omaan nilkkaan. Juoksen loppukirinä vielä noin 15 portin päähän ja ojennan boardin passin virkailijalle huohottaen. "Ok, breathe. You're on time". 

Huohottaessani hikimärkänä portin edessä hupparissa ja verkkareissa mietin, että tästä Suomituristikokemuksesta ei puutu muuta kuin tennissukat ja sandaalit. Tosin olen minä senkin yhdistelmän tehnyt parin vuoden takaisella Teneriffan reissulla (te, jotka omistatte tästä kuvamateriaalia, olkaa hyvä ja pitäkää se omana tietonanne).

Monta kertaa elämässäni olen saanut todistaa maailman pienuuden. Pariisi-Nairobi-lennolla viiden minuutin rupattelun jälkeen selviää, että vieressäni istuu naapurikylän poika. Mitä? Matka itsessään sujui niin mukavasti kuin 8-tuntinen lento normaalisti sujuu: alkaahan se olla aika myrkkyä jaloille. Laskeutumisen jälkeen viisumin saanti oli helppoa, josta jatkettiin odottamaan laukkuja.

...jotka eivät koskaan tulleet. Sen kerran, kun olen oikeasti pidemmällä reissulla ja laukussa on asioita, jotka ovat matkan kannalta tärkeitä (esimerkiksi hyttyskarkoite), niin juuri silloin se katoaa. Siinä vaiheessa, kun lentokenttätyöntekijä puistaa päätään ja sanoo, ettei Pariisista ole enää laukkuja, mietin hiljaa mielessäni, miksi pirussa pakkasin kaikki alusvaatteeni ruumaan.

Lentokentällä tapasin vihdoin Lynan, Keniam yhteyshenkilöni. Ensimmäinen yö vietettiin Nairobissa, ja aamulla aloitettiin neljän tunnin bussimatka Meruun, uuteen kotiini, jossa asun Lynan perheen luona. Lienee sanomattakin selvää, että olot ovat alkeelliset. En halua julkaista kuvia kodista, mutta sanotaan vaikka niin, että lähettäessäni kodista kuvia kaverilleni, oli hänen ensireaktionsa "Näyttää ihan vankilalta." Siitä huolimatta tämä alkaa tuntua jo kodilta.

Ruokaa minulle kuitenkin tarjotaan kyllästymiseen asti. "Emme halua, että menet takaisin Suomeen ja äitisi sanoo sinulle, että olet laihtunut.", perheenisä sanoo ja ojentaa riisikipon santsikierrosta varten. (Allekirjoittanut huomioi, että perheenisän esittämä skenaario ei oikeasti olisi pahitteeksi.)

Sain perheen tyttäreltä tervetulolahjaksi pari korua. Liikutuin eleestä kovasti. Miksi mun tuliaiset on kadonneessa laukussa, haluan antaa ne nyt heti! 


Ruokailun jälkeen perheenäiti esitteli kokkausvälineitään keittiössä ja kertoi, ettei voi tällä hetkellä käyttää kaasuhellaa, koska heillä ei ole varaa ostaa uutta kaasupulloa. Siinä vaiheessa sydän kyllä särkyi. Jos ennen asiasta ei ollut varmuutta, niin nyt tiedän, että olen pilalle hemmoteltu suomalaispentu, jonka elämän suuria vastoinkäymisiä ovat nettiyhteyden katkeaminen ja kahvimaidon loppuminen.

Nyt olisi aika muuttaa omaa elämänasennetta.

Nöyränä,
Krista

ps.  Pari kiitettävän kokoista hyttysenpuremaa sain heti kättelyssä ja herttinen, että kutisee.Nyt saa jännittää pari viikkoa, alkaako tulla malariaoireita. Hehhee...