Auttamisen sietämätön vaikeus

Tämä blogikirjoitus on ollut otsikkoa myöten mielessäni viikkoja. Silti ajatusten siirtäminen tekstiksi tuntuu todella haastavalta. Ennen tuloani tänne en nimittäin tajunnut, kuinka vaikeaa auttaminen voi olla. En tiedä, mitä kuvittelin. Ehkä ajattelin, että samalla sekunnilla astuessani koulun alueelle kaikki lapset saisivat puhelut huippuyliopistoista ja heidän koko koulupolkunsa olisi sitä myöten sinetöity. Ei kuitenkaan liene kenellekään yllätys, että näin ei käynyt. Luin vastaavista ajatuksista eräältä vapaaehtoistyösivulta, jossa sanottiin, että tunne on normaali. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että muutos syntyy pienillä askelilla eikä yksi ihminen pysty tuomaan maailmanrauhaa. Pitäisi vain pyrkiä tekemään parhaansa.

Ja kyllä minä sen ymmärrän. Tunnen silti paikoittain riittämättömyyttä työstäni täällä, ja mietin usein, onko Kenian kesäretkelläni oikeasti mitään merkitystä minkään asian kannalta. 

Mietin esimerkiksi sitä, että monen koulun lapsen äidinkieli on heimokieli, jonka jälkeen opetellaan swahili ja vasta sen jälkeen englanti.  Tämä luo selkeitä haasteita kommunikoinnille. Mutta kuten aiemmin kerroin, on kielimuurien murtaminen sitä palkitsevampi kokemus. Lapset ovat myös niin pieniä, ettei sen ikäisten pitäisi minun ajatusmaailmani mukaan edes olla koulussa, jossa istutaan kiltisti penkissä ja tehdään tehtäviä ja jos ei ihan heti lähde homma käyntiin, tulee opelta niin kauheat huudot että minuakin pelottaa. Illat menevät läksyjen parissa, ja jos ne unohtaa tehdä, tulee luunappia. Ja itku. Nämä ovat vain pari esimerkkiä erimielisyyksistä, joita minulla on paikallisen koulujärjestelmän kanssa. Minun tulisi kuitenkin koulun vieraana pyrkiä kunnioittamaan heidän toimintatapojaan eikä torpedoida niitä "meillä Suomessa tehdään asiat näin" -ajattelulla. Olen ajan kanssa kuitenkin löytänyt jonkinlaisen kultaisen keskitien: pyrin antamaan lapsille rakkautta ja onnistumisen kokemuksia, ja pikkuhiljaa teen opettajille ehdotuksia toimintatapojen muutoksista.

Paikallista synttärihulinaa

Hyvä esimerkki tästä on jokapäiväinen Mölkky-hetki (joka tosin helpotetuilla säännöillä on vain keilojen kaatamista). Olin hyvin hämmentynyt, että kaikki lapset kahdesta seitsemään ikävuoteen laitettiin heittämään samalta viivalta. Eivät pienimmät tietysti onnistuneet koskaan heittämään niin pitkälle että olisivat osuneet keiloihin, ja he jäivät aina ilman koulukavereiden aplodeja. Aikani touhua katseltuani ehdotin varovasti, että nuorin luokka voisi heittää lähempää, samoin vanhemmat oppilaat, mikäli heillä on vaikeuksia heittämisen kanssa. Tämän pienen muutoksen vaikutus oli valtava: nyt pienemmätkin lapset osuivat keiloihin ja koko koulu hurrasi heille irvokkaan naurun sijaan. Lasten hymy onnistumisen kokemuksen saatuaan oli jotain äärettömän suloista ja koskettavaa. Toivon, että saisin siirrettyä kouluun edes pienen hippusen sellaista ajattelua, että lapsille tulee tuottaa onnistumisen kokemuksia pelon ja nöyryytyksen sijaan.

Oman työn tuloksia on silti vaikea nähdä. Paljon helpompaa on lyödä fyrkkaa pöytään ja nähdä konkreettisesti se, mitä sillä saa aikaan. Olen yrittänyt myös tätä taktiikkaa ja hankkinut kouluun hyppynarun, englanninkielisiä satukirjoja, kartonkeja ja terottimia. Tarkoituksena olisi vielä hommata jalkapallo, jotta lapsille saataisiin välituntipuuhaa. Silti tuntuu, ettei mikään riitä, vaikka näenkin, kuinka valtavan onnellisiksi lapset tulevat niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin hyppynarusta.

Blogissa olen useaan otteeseen valittanut, kuinka paskalta tuntuu, kun porukka huutelee kaikkea typerää kaduilla jatkuvasti. Kaikista kamalinta siinä on kuitenkin se, että vanhemmat iskostavat tavan omiin lapsiinsa, ja usein kuulemmekin, kuinka pikkulapset huutelevat meille törkeyksiä. Siksi toivon koko sydämestäni, että se, että näytän täällä kesän ajan valkoista naamaani kasvattaa kouluni lapsista ihmisiä, jotka eivät ensimmäisenä valkoihoisen nähdessään huuda tälle MUZUNGU (=haukkumanimi valkoihoiselle, eurooppalaiselle). Tuo sana on nimittäin tullut kuukauden aikana minulle liiankin tutuksi.

Parin päivän uurastuksen tulos. Täällä ei paljon sateenkaariperheistä opeteta...

Kouluni opettajista kaksi opiskelee opettajaksi, ja heistä toinen ei lukuisista pyynnöistä huolimatta ollut toimittanut koululle todistusta opiskelupaikastaan. Niinpä hänet lähetettiin vime viikolla kesken päivän hakemaan sitä, ja pyydettiin tulemaan takaisin vasta kun hän löytää tämän paperin. Eikä hän ole palannut vieläkään. Koulussa on siis valeopettajaopiskelija-case! Tästä syystä minulla on nyt oma luokka ja enemmän vastuuta. Se ainakin lisää hyödyllisyyden tunnettani, vaikka tilanne onkin aika ikävä...

Koska kaikki tämä puhe auttamisesta on aika raskasta settiä, ajattelin heittää loppuun pienen kevennyksen. Olen nimittäin tajunnut, että tämän blogin nimi on totaalinen farssi: kävimme pari päivää sitten kahvilassa, ja minä totaalisena kofeiiniriippuvaisena tietysti tilasin silmät kiiluen kahvin odottaen vihdoin täydellistä kupillista kenialaista kahvia.  Suuria odotuksiani seurasi kuitenkin suuri pettymys - eteeni tuotiin Nestlen pikakahvia! Keskustelu paikallisen kaverimme kanssa selkeytti meille, ettei täällä yksinkertaisesti ole kahvikulttuuria, vaikka Kenia on valtava kahvintuottajamaa. Blogin nimi onkin tästä päivästä lähtien Pahaa pikakahvia päiväntasaajalla.

Tämä on nyt se aamukahvi päiväntasaajalla...

Kofeiiniriippuvuuksissa,

Krista