Pariterapiaa

Alkuviikosta saimme Meruun toisen vapaaehtoistyöntekijän. Vietettyäni hänen kanssaan pari päivää mietin, miten olen selvinnyt aiemmin ilman häntä. Olen siis vihdoin saanut vertaistukea. Jonkun, jolle henkilökohtaisesti purkaa sitä sekasortoa, joka päässäni myllää. Täällä oleminen on nimittäin henkisesti aivan helvetin raskasta. Tiedän, että tulen jollain tapaa olemaan muuttunut ihminen, kun tulen takaisin kotiin. Keskusteltuani tämän taiwanilaisen tytön kanssa olen myös huomannut, että minussa heränneet tuntemukset ovat normaaleja enkä ole sekoamassa, sillä hän käy läpi ihan samoja asioita.

Löysin kotimme läheltä paikallisen kuntosalin, jolla sain puolestaan fyysisesti purkaa henkistä myllerrystäni. Puitteet eivät tietystikään olleet ihan samaa tasoa, joihin olen Suomessa tottunut, mutta oikein mukavasti siellä sai hieman painoja kolisteltua ja hikeä pintaan. Salilla ei myöskään ollut paljon ihmisiä, joten sain treenailla rauhassa. Oli hauskaa (masentavaa) huomata, kuinka paljon kunto voi huonontua parin viikon tekemättömyydestä! Nyt meinaa nimittäin olla reidet juntturassa. Kokemus oli kuitenkin niin kiva,  että ajattelin käydä siellä tästä eteenpäin muutaman kerran viikossa lyömässä kropan niin jumiin, ettei energia enää riitä asioista murehtimiseen. Ja arvatkaa mitä! Kävelin yksin kotiin. Matka oli parisataa metriä,  mutta sen symbolinen merkitys oli suuri. Eikä kukaan häirinnyt minua.

Nyt on myös raksittu yksi turistikohde listaltamme. Kävimme nimittäin päiväntasaajan tarkalla kohdalla. Voitte kuvitella, että kun kaksi valkoihoista turistia nousee autosta ottaakseen kuvia päiväntasaaja-kyltin luona, ei kestä kauaa ennen kuin joku kännissä oleva urpo tulee pummimaan rahaa. Kuitenkin siedettyäni lähes kolme viikkoa tuota samaa settiä joka päivä, olen onnistunut kytkemään ne pois mielestäni eikä minua oikeasti enää edes kiinnosta. Jos joku haluaa olla niin sivistymätön, että haluaa olla inhottava tuntemattomille ihmisille, niin siinäpä ovat.

Afrikka kovettaa ihmistä. Ja se tekee sen nopeasti. Näen nimittäin uudessa vapaaehtoistyöntekijässä itseni kaksi viikkoa sitten, ja huomaan, kuinka paljon olen muuttunut niin lyhyessä ajassa; kuinka paljon naiiviutta on karissut matkan varrelle ja   kovaa realismia tullut tilalle. Minusta nimittäin tuntuu, että täällä ihmisillä on aina agenda. Ja se on aina se sama. Ja kyllähän te tiedätte, mikä on köyhän ihmisen agenda: raha.  On outoa, että ei voi luottaa ihmisiin, ja jokaisen lauseen kuultuaan joutuu miettiä, onkohan asia todella näin. Minä niin kaipaan niitä oikeita, aitoja ihmissuhteitani Suomessa. Terveisiä teille kaikille <3

Kaukohaleilla,

Krista